Kesäkuussa 2026, Pohjoisesta pohjoiseen -vuoropuhelumatkallamme, me – Ida Hyde ja Stephan Dudeck – vietimme neljä päivää erittäin kiinnostavassa ja meille 11. Oceans Past Initiative XI (OPI XI) -konferenssissa Victorian yliopistossa Vancouverinsaarella (Brittiläinen Kolumbia, Kanada). Kokemus oli monipuolinen, antoisa ja erittäin kiinnostava. Monien eri alojen tutkijat esittelivät työtään, ja erityisen vahvasti painottui Tyynenmeren alue: pohjoisessa Alaskasta etelässä Patagoniaan Tyynenmeren itäpuolella sekä pohjoisessa Kamtšatkasta etelässä Uuteen-Seelantiin läntisellä puolella. Kaikenikäiset ja -uraiset ihmiset maisteriopiskelijoista professoreihin esittelivät merkittävää tutkimusta.
Hämmästyttävän suuressa määrin monet esitykset käsittelivät alkuperäiskansoja, kestävyyttä sekä metsästys-, kalastus- ja keruumenetelmiä, jotka osoittavat historiallista tietoa koskevan merkityksen nykypäivän kestävyyden kannalta. Vaikka useimmat esitykset keskittyivät merilajeihin, rannikko- ja jokialueisiin sekä merellisten resurssien metsästykseen, keruuseen ja hallintaan, yleisvaikutelmamme oli, että hyvin erilaisten tutkimusalojen on tultava yhteen yhteisessä ja yhteistyöhön perustuvassa tutkimuksessa. Tähän sisältyivät arkistotutkimus, arkeologia, antropologia, biologia, valtamerentutkimus, valtio-oppi ja muut tieteenalat.
Konferenssi keskittyi pääasiassa valtamerten historiaan. Painopiste oli siis enemmän menneisyydessä kuin nykyhetkessä, ja suuri osa tutkimuksesta kumpusi arkeologisesta, historiallisesta ja ympäristötutkimuksesta. Samalla konferenssin järjestäminen Victoriassa loi siihen erityisen vahvan yhteyden nykyhetkeen yhteistyön kautta alkuperäiskansayhteisöjen kanssa.
Noin puolet seuraamistamme esityksistä käsitteli alkuperäiskansoja osallistavaa yhteistyötutkimusta, kun taas toinen puoli painottui vahvemmin historiallis- ja ympäristötutkimukseen. Mukana oli myös monia muitakin valtameriä kuin Tyynenmeri käsitteleviä esityksiä, mukaan lukien Atlantti. Useat näistä käsittelivät eurooppalaisten merivaltakuntien historiaa sekä historiallisia kalastuksia ja meren hyödyntämistä.
Tästä syntyi kiinnostava vastakkainasettelu. Konferenssi käsitteli menneisyyttä, mutta nykyhetki oli vahvasti läsnä alkuperäiskansojen kanssa tehtävää yhteistyötä korostavan painotuksen ja ekologisten kysymysten kautta, joilla on selvä nykypäivän merkitys. Samalla vaikutti siltä, että maantieteellinen epätasapaino oli olemassa. Meidän vaikutelmamme mukaan Tyynenmeren aluetta käsittelevät esitykset yhdistivät historiallista tutkimusta paljon useammin alkuperäiskansojen kanssa tehtävään yhteistyöhön, nykyisiin itsemääräämispyrkimyksiin sekä ponnisteluihin alkuperäiskansojen hallinnan ja kestävien ympäristösuhteiden rakentamiseksi.
Meille oli yllättävää, että tämä näkökulma näkyi vähemmän joissakin muiden maailmanalueiden esityksissä. Samalla on tärkeää korostaa, että Oceans Past on ensisijaisesti historialliseen tutkimukseen keskittyvä konferenssi. Se ei ole ensisijaisesti nykyisen valtamerentutkimuksen, globaalien poliittisten kysymysten tai tämänhetkisten alkuperäiskansojen kestävän ympäristösuhteen lähestymistapojen konferenssi. Nämä teemat nousivat esiin yksittäisten tutkimushankkeiden kautta, joissa historiallinen työ yhdistyi nykyajan kysymyksiin.
Oceans Past Initiative kuvaa itseään globaaliksi tutkimusverkostoksi, joka keskittyy merenkulkujärjestelmien ja ihmisen ja meren välisen suhteen pitkän aikavälin muutosten ymmärtämiseen arkeologian, historiallisen ekologian ja ympäristötutkimuksen avulla. Yksi sen tärkeistä tavoitteista on käyttää menneisyyden tietoa tulevan luonnonsuojelun ja kalastuksen hallinnan tukena. Tämä yhteys menneisyyden ja tulevaisuuden välillä oli konferenssissa vahvasti läsnä, vaikka konferenssi itse keskittyi ensisijaisesti ympäristöhistorioihin.
Vaikutelma oli, että aloite on kehittynyt vahvasta kiinnostuksesta merihistoriaan ja historialliseen kalastustutkimukseen ja laajentanut vähitellen näkökulmaansa alkuperäiskansojen tietoon, yhteistyöhön ja nykyiseen ympäristönhallintaan liittyviin kysymyksiin. Konferenssin ohjelma heijasti tätä laajempaa suuntausta, ja siihen sisältyi teemoja kuten alkuperäiskansojen merelliset tietojärjestelmät, merenhoito ja kuuluminen sekä oppiminen menneistä romahduksista ja elpymisistä tulevan politiikan ja hallinnan tueksi.
Jotkin esityksistä olivat vähemmän suoraan olennaisia omalle työllemme, koska niissä ei käsitelty alkuperäis- ja paikallisyhteisöjen näkökulmia tai niitä käytäntöjä, joiden kautta yhteisöt ennallistavat suhteitaan maihinsa, rantoihinsa ja vesiinsä sekä tavoittelevat itsemääräämisoikeutta. Mutta mukana oli myös monia juuri tähän suuntaan meneviä esityksiä, ja ne olivat meille ja monille muille erityisen tärkeitä ja kiinnostavia. Monet niistä liittyivät Tyynenmeren alueeseen. Mukana oli myös joitakin relevantteja esityksiä Etelä-Amerikasta ja muilta alueilta, joissa käsiteltiin alkuperäiskansoja, meribiologiaa ja luonnontieteitä.
Meistä oli erityisen kiinnostavaa nähdä tutkimusta rantojen ennallistamisesta ja rannikkoympäristöjen arkeologisesta tutkimuksesta sekä uusia luonnontieteellisiä menetelmiä, joilla voidaan tutkia kaukaista menneisyyttä ja yhdistää se alkuperäiskansojen hyvin ajankohtaisiin tutkimusagendoihin. Yksi esimerkki koski simpukkapuutarhoja, joita alkuperäiskansayhteisöt ovat kiinnostuneita ennallistamaan, mikä johti tutkijat selvittämään näiden puutarhojen historiaa ja merellisten resurssien käyttöä niissä. Tämä historiallinen tutkimus yhdistettiin sen jälkeen luonnontieteelliseen tutkimukseen siitä, millaisissa olosuhteissa simpukat selviytyvät ja menestyvät, kuinka suuriksi ne voivat kasvaa ja miten ne toimivat osana ihmisten ravintoresursseja. Tutkimus osoitti, että simpukkapuutarhojen perinteiset alkuperäiskansojen hoito- ja hyödyntämistavat voivat luoda simpukoiden kasvulle suotuisat olosuhteet, kun taas teollisilla hyödyntämis- ja hallintatavoilla voi olla toisenlaisia ja joskus vähemmän suotuisia vaikutuksia. Erityisen kiinnostavaa oli siihen liittyvän alkuperäiskansatiedon monimutkaisuus. Kyse ei ollut vain simpukoiden keräämisestä rannalta tai niiden rauhaan jättämisestä. Ihmiset muokkasivat rantoja rakentamalla kivimuureja ja muita rakenteita, ja nämä muutokset vaikuttivat lämpöoloihin, sedimentteihin ja muihin ekologisiin olosuhteisiin. Luonnontieteellinen tutkimus saattoi osoittaa näiden käytäntöjen joitakin ekologisia vaikutuksia. Tässä mielessä tutkimus osoitti, kuinka monimutkaista alkuperäiskansojen ympäristötieto voi olla.
Petosuhteet olivat toinen tärkeä osa tätä kokonaisuutta. Ihmisten ja merisaukkojen välinen suhde erityisesti vaikuttaa simpukoiden määrään. Merisaukotkin syövät simpukoita, ja petojen käyttäytymisen ja merisaukkojen levinneisyyden muutokset voivat siten vaikuttaa simpukoiden runsauteen rannoilla. Tämä osoitti, kuinka ihmisten harjoittama hallinta voi vaikuttaa paljon laajempaan meriekosysteemien suhteiden verkostoon. Tutkijat keskustelivat siitä, miten simpukkapuutarhat tai laajemmin tällaiset rakennetut vuorovesivyöhykkeen ympäristöt voivat vaikuttaa myös muihin merilajeihin, kuten mustekaloihin, merikurkkiin, rakkoleviin ja muihin eliöihin.
Esityksiä oli myös kalapyydyksistä ja muista rannalle rakennetuista kivirakenteista. Tällaisia rakenteita esiintyy monilla Tyynenmeren alueilla, myös läntisellä Tyynellämerellä. Se herätti meissä kysymyksen siitä, löytyykö Atlantin ympäriltä vastaavia rakenteita, joista emme ole koskaan kuulleet. Tunnemme simpukkapenkereet ja muut merijäänteiden kertymät, myös esimerkkejä Itämereltä, jotka osoittavat, kuinka syvällisesti ihmiset ovat käyttäneet merellisiä resursseja menneisyydessä. Keskusteluissa aloitteen parissa toimivien ihmisten kanssa saimme myös tietää, että konferenssi oli viime vuosina kehittynyt vahvemmin alkuperäiskansojen näkökulmaa kohti. Tämä näyttää heijastavan laajempaa muutosta akateemisessa maailmassa, kun alkuperäiskansat osallistuvat yhä enemmän yliopistokoulutukseen ja akateemisiin keskusteluihin monilla eri aloilla, mukaan lukien sekä luonnontieteet että humanistiset ja yhteiskuntatieteet. Sama kehitys näkyy Arktiksella. Tiedon ja sen aseman suhteen akateemisissa aloissa on meneillään tärkeä muutos.
Toinen tärkeä asia, jonka kuulimme useita kertoja alkuperäiskansojen johtajilta ja aktivisteilta, oli se, että poliitikot ovat usein tietämättömiä menneisyydestä. Viittaamme erityisesti päällikkö Clifford Atleon esittämään huomioon siitä, että poliittiset päättäjät eivät tunne historiaa riittävästi ja että jos he olisivat paremmin perillä menneisyydestä, heidän päätöksensä tulevaisuudesta olisivat parempia. Tämä resonoi hyvin vahvasti konferenssin yleisen argumentin kanssa. Jos haluamme rakentaa kestävää tulevaisuutta, meidän on otettava historiallinen tieto huomioon, eikä kyse ole vain historiallisten tietojen keräämisestä. Se tarkoittaa myös niiden suhteiden, käytäntöjen ja tietämisen tapojen ymmärtämistä, joiden kautta ihmiset ovat eläneet merellisten ympäristöjen kanssa pitkien aikojen ajan. Tämä oli yksi konferenssin tärkeimmistä opetuksista: menneisyys ei ole vain jotakin, mitä historioitsijat ja arkeologit rekonstruoivat. Se voi olla myös tärkeä resurssi nykyisille alkuperäiskansayhteisöille, jotka pyrkivät ennallistamaan suhteitaan merellisiin ympäristöihin, vahvistamaan hallintoa ja kehittämään kestäviä tulevaisuuksia.
