Tämä on Ida Hydlen toinen blogikirjoitus Karasjoelta, jossa hän seuraa käynnissä olevaa oikeudenkäyntiä antropologina. Tapaus nostaa esiin perustavanlaatuisia kysymyksiä siitä, kenen tulisi hallita omistus- ja hoitovastuu- oikeuksia Karasjokin kunnan maihin, vesiin ja jokiin, mukaan lukien metsästys-, kalastus- ja keräilyoikeudet. Ratkaistavana on, kuuluvatko nämä oikeudet paikalliselle väestölle vai valtiolle. Karasjok on Norjan toiseksi suurin kunta, ja sen pinta-ala on noin 5 000 neliökilometriä.
Finnmark, jota Norjan valtion viranomaiset itsekin kutsuivat 1900-luvun alussa siirtomaaksi, on Norjan lainsäädännössä täysin erilaisessa oikeudellisessa asemassa kuin muu maa. Historiallinen viittaus Finnmarkiin siirtomaana on yhä merkittävä. Nykyisin alueen maa-alueita omistaa ja hallinnoi FeFo (Finnmarkseiendommen), englanniksi Finnmark Estate. Vaikka FeFo on itsenäinen oikeushenkilö eikä valtion virasto, monet Karasjokissa kokevat sen Norjan valtion jatkeena. Tästä näkökulmasta saamelaisyhteisöjen ja valtion instituutioiden suhde heijastaa yhä pakkonorjalaistamisen perintöä, vaikkakin nykyään eri muodoissa.
Koska noin 96 % Karasjokin väestöstä identifioituu saamelaisiksi, tapaus herättää myös tärkeitä kysymyksiä kansainvälisestä oikeudesta ja alkuperäiskansojen oikeuksista. Norja ratifioi vuonna 1990 ILO:n yleissopimuksen nro 169 alkuperäis- ja heimokansoista, tunnustaen velvoitteensa alkuperäiskansoja kohtaan. Myös Norjan perustuslaki tunnustaa valtion vastuun luoda edellytykset, joiden avulla saamelaiset voivat säilyttää ja kehittää kieltään, kulttuuriaan ja elintapaansa. Kansainvälinen oikeus on siten tärkeä kehys saamelaisille kuuluviin maa-, vesi- ja perinteisten elinkeinojen oikeuksiin liittyvien kysymysten tarkastelussa.
Laki on kuitenkin yksi asia, ja hallituksen käytäntö toinen. Oikeuksien tunnustaminen laissa ei aina toteudu käytännössä. Tapaukset kuten Fosen, Melkøya ja Øyfjellet osoittavat valtion politiikan, teollisen kehityksen ja saamelaisten oikeuksien jatkuvia jännitteitä. Nämä kiistat ovat herättäneet vakavaa huolta saamelaisten etujen suojelusta, oikeudellisten turvatoimien toimeenpanosta ja erityisesti alkuperäiskansojen oikeuksia koskevien tuomioistuinten päätösten seurannasta.
Karasjokin tapausta on käsitelty kolme kertaa: kahdesti Finnmarkin maaoikeudessa, joka on Finnmark Estaten (valtion) oma maariitojen tuomioistuin, ja kerran korkeimmassa oikeudessa, joka toimii Finnmarkin maaoikeuden muutoksenhakutuomioistuimena. Vuonna 2024 korkein oikeus päätti äänin kuusi–viisi, että Finnmark Estate – valtio – saa edelleen omistaa ja hallinnoida Karasjokin kuntaa. Siitä huolimatta se palautti asian paikallistasolle ja pyysi lopulta jakamaan Karasjokin pienempiin alueisiin, ehdottaen että Karasjokin paikallisväestön ryhmien tulisi valittaa Finnmarkin maaoikeuteen vielä kerran.
Karasjokin saamelaiset kyläyhdistykset ovat yhdistäneet voimansa ja sopineet vievänsä asian jälleen Finnmarkin maaoikeuteen. Siellä olemme tänään. Oikeuskäsittelyt pidetään 6.–30. lokakuuta Karasjokin kulttuuritalolla, ja BIRGEJUPMI-hankkeen WP5-jäsenemme Ida Hydle istuu joka päivä yleisössä, kuuntelee lakimiehiä, keskustelee ihmisten kanssa tauoilla ja tekee muistiinpanoja hyvin kiinnostavista seikoista saamelaisten suhteesta historiallisen jatkumon kautta Ruotsin, Tanska-Norjan ja Norjan valtioihin – 1400-luvulta nykypäivään – kuten asianajajat oikeudenkäynnissä esittävät. Saatavilla on myös dokumentaatiota siitä, että saamelaiset olivat täällä ensin, ja todisteita on 2 000–3 000 vuoden takaa.
Norjan suurimmat sanomalehdet eivät raportoi tästä lainkaan, televisiossakin hädin tuskin sanaakaan tai kuvaa.
9. lokakuuta Karasjokin kyläyhdistyksiä edustavat asianajajat esittelivät käsitteen Birgejupmi saamen kielessä ja maailmankuvana. Birgejupmi yhdistää saamelaisia kosmologisia ja ontologisia käsityksiä, jotka ilmenevät arjen käytännöissä, perinteissä ja suhteissa ympäröivään maailmaan. Käsite on keskeinen sen ymmärtämiseksi, mistä Karasjokin tapauksessa on kyse. Se korostaa yhteisöjen, jaettujen luonnonvarojen ja niiden ympäristöjen keskinäisriippuvuutta sekä näihin suhteisiin liittyvää vastuuta. Tämä huolenpito kattaa niin ihmiset kuin ei-inhimilliset toimijat ja tunnustaa ihmisten, maan, vesien ja muiden elollisten olentojen väliset yhteydet.
BIRGEJUPMI-hankkeellemme on erityisen merkittävää nähdä tämä käsite tällaisen poikkeuksellisen oikeudenkäynnin ytimessä. Tutkimuksellemme keskeisestä termistä on tullut osa laajempaa oikeudellista keskustelua saamelaisten maaoikeuksista, kollektiivisesta hallinnasta ja alkuperäiskansojen yhteisöjen ja niiden alueiden välisistä suhteista. Tämä tarjoaa tärkeän tilaisuuden pohtia, miten saamelaiset maailmankuvat ja huolenpidon käsitykset voivat ohjata oikeudellista keskustelua maasta, oikeuksista ja vastuusta.
