6. lokakuuta 2026 Karasjokin oikeustapaus alkoi. Ida Hydle, BIRGEJUPMI-hankkeen työpaketin 5 (WP5) jäsen, on muuttanut Karasjokiin tuleviksi viikoiksi seuratakseen oikeudenkäyntiä läheltä. Sarjassa blogikirjoituksia Ida jakaa havaintojaan ja pohdintojaan tapauksesta, sen merkityksestä saamelaisten maaoikeuksille sekä sen laajemmasta merkityksestä alkuperäiskansoille ja yhteisöille eri puolilla maailmaa.
Karasjokin oikeustapaus avaa uuden luvun käynnissä olevassa keskustelussa alkuperäiskansojen oikeuksista, maanomistuksesta ja kollektiivisesta maanhoidosta. Tapaus on erityisen merkityksellinen BIRGEJUPMI-hankkeellemme sekä alkuperäiskansoille ja oikeuksien haltijoille kaikkialla maailmassa, jotka puolustavat yhä suhteitaan esi-isien maa- ja vesialueisiin.
Merkillepantavaa on, että tämä oli jo neljäs kerta, kun kiista eteni tuomioistuimeen tai lautakuntaan, kahden Finnmarkin maakiistalautakunnassa käydyn käsittelyn ja yhden Norjan korkeimmassa oikeudessa käydyn käsittelyn jälkeen. Tapauksen ytimessä on kiista noin 5 000 neliökilometrin suuruisesta maa-alueesta Karasjokissa, jossa saamelaisväestö vaatii alueen kollektiivista omistus- ja maanhoito-oikeutta, kun taas Norjan valtio vaatii samoja oikeuksia.
Tapaus nostaa esiin perustavanlaatuisia kysymyksiä siitä, miten maaoikeuksia ymmärretään, tunnustetaan ja suojellaan erilaisissa oikeusperinteissä. Se liittyy myös suoraan Birgejupmin ytimeen: suhteisiin, vastuisiin ja vastavuoroisiin velvoitteisiin, jotka yhdistävät ihmiset, ei-ihmiset ja ympäristöt, joista koko elämä riippuu.
Alkuperäiskansojen maaoikeudet vihreän siirtymän aikakaudella
Sápmessa ja muilla alkuperäiskansojen alueilla perinteisiin maihin, jokiin ja rannikkoalueisiin kohdistuu yhä enemmän painetta vihreän siirtymän ja taloudellisen kehityksen nimissä. Tuuli- ja vesivoimahankkeet, mineraalien louhinta sekä kalastus- ja lohenkasvatusala lisäävät vaatimuksia maa- ja vesialueille, jotka ovat vuosisatojen ajan ylläpitäneet alkuperäiskansojen yhteisöjä, elinkeinoja, tietojärjestelmiä ja elämäntapoja.
Nämä kehityskulut herättävät keskeisiä kysymyksiä siitä, kenen oikeudet ja edut asetetaan etusijalle, kenen tieto tunnustetaan ja kenellä on valta päättää alkuperäiskansojen alueiden tulevaisuudesta. Saamelaisyhteisöille kysymys ei rajoitu kapeasti ymmärrettyyn lailliseen omistukseen. Kyse on perinteisten huolenpidon ja maanhoidon käytäntöjen jatkumisesta sekä suhteiden ja velvollisuuksien ylläpitämisestä ihmisten, muiden elollisten olentojen ja luonnonympäristön välillä, joista yhteisöt ovat riippuvaisia.
Nämä kysymykset ovat BIRGEJUPMI-hankkeemme keskiössä. Hanke tarkastelee ihmisten ja ei-ihmisten välisiä kytkeytyneitä suhteita sekä vastuuta, joka syntyy eläessä yhteisissä ympäristöissä ja huolta niistä pitäessä.
Omistuksen ja maanhoidon erilaiset käsitykset
Avauskäsittelyn aikana Caroline Lund, joka edusti Karasjokin saamelaisväestöä, esitti historialliset tosiseikat ja oikeudelliset perusteet saamelaisväestön vaateiden tueksi maan kollektiivisesta omistuksesta ja maanhoidosta. Hänen esityksensä ulotti nämä vaateet 1500-luvulle ja korosti saamelaisten alueeseen liittyvien suhteiden historiallisia perustaa.
Erityisen tärkeä osa hänen esitystään oli ero saamelaisten kollektiivista omistusta ja maanhoitoa koskevien käsitysten sekä nykyaikaisen norjalaisen oikeudellisen terminologian kautta ilmaistujen käsitteiden välillä. Nämä erot heijastavat laajempia kysymyksiä siitä, miten maa, valta, vastuu sekä ihmisten ja heidän ympäristönsä väliset suhteet ymmärretään.
Näiden erojen tunnistaminen on olennaista alkuperäiskansojen maaoikeuksia tarkasteltaessa. Oikeusjärjestelmät, jotka nojaavat vakiintuneisiin valtiokeskeisiin omaisuuden ja omistuksen käsitteisiin, eivät välttämättä tavoita täysimääräisesti alkuperäiskansojen kollektiivisen vastuun, alueellisten suhteiden ja maanhoidon järjestelmiä. Karasjokin tapaus tarjoaa siten tärkeän mahdollisuuden tarkastella, miten erilaiset oikeusperinteet kohtaavat ja toisinaan törmäävät alkuperäiskansojen maa- ja vesialueita koskevissa kiistoissa.
Jaetut kamppailut alkuperäiskansojen maailmassa
Karasjokin argumenttien kuunteleminen toi mieleen WP2:n jäsenten keskustelut BIRGEJUPMI-hankkeen Pohjoisesta pohjoiseen -vuoropuhelumatkoilla Kanadan ja Alaskan alkuperäiskansayhteisöissä. Näillä eri alueilla Ida, Stephan, Jan Erik ja Thora kohtasivat samankaltaisia kamppailuja maa-alueista, luonnonvaroista, itsemääräämisoikeudesta ja alkuperäiskansojen oikeuksien tunnustamisesta.
Vaikka oikeusjärjestelmät ja historialliset olosuhteet eroavat toisistaan, monia näistä kiistoista yhdistää yhteinen perusta: alkuperäiskansat pyrkivät saamaan tunnustuksen pitkäaikaisille suhteilleen alueisiinsa, samalla kun valtiolliset instituutiot ja kaupalliset intressit esittävät kilpailevia vaateita omistukseen, valtaan ja luonnonvarojen käyttöön.
Tällaisilla konflikteilla on valtavat inhimilliset, kulttuuriset, ekologiset ja taloudelliset kustannukset. Ne paljastavat myös kehitystapojen rajoitukset, kun maa ja vesi nähdään ensisijaisesti hyödynnettävinä luonnonvaroina eikä elävinä ympäristöinä, jotka ovat sidoksissa huolenpitoon, vastavuoroisuuteen ja vastuuseen perustuviin suhteisiin.
Karasjokin oikeustapaus on siksi merkittävä paljon Sápmin rajojen ulkopuolella. Se nostaa esiin kysymyksiä, jotka resonoivat koko alkuperäiskansojen maailmassa ja jotka ovat yhä kiireellisempiä ilmastonmuutoksen, luonnon monimuotoisuuden köyhtymisen ja maailmanlaajuisen vihreän siirtymän vauhdittamana.
BIRGEJUPMIlle tapauksen seuraaminen tarjoaa tärkeän mahdollisuuden pohtia, miten alkuperäiskansojen tieto, oikeusperinteet ja maanhoitokäytännöt voivat myötävaikuttaa laajempiin keskusteluihin oikeudenmukaisuudesta, kestävyydestä ja ihmisten vastuusta asuttamiaan maa- ja vesialueita kohtaan.
